Ne oikean elämän ystävät, joiden kanssa entisessä kotikaupungissa touhusi paljon kaikenlaista, ovat muuttuneet verkkoystäviksi. Ystävyyden taso on sellaista heipparallaa, mitä kuuluu -tyyppistä jorinaa. Käydään katsomassa toistemme uusimmat galleriakuvat, kommentoimme niitä, mesettelemme silloin tällöin ja ehkä vilkaisemme toisiemme blogeja. Minulla on tavallaan ikävä vanhoja kotikaupungin ystäviä, mutta en osaa suoraan sanoa olenko pahoillani siitä, että olemme nykyään läsnä vain verkon kautta. Tällaisia "ystäviä" on aina vain enemmän meselistallani.

Kysymys kuuluu: onko ystävyytemme jotenkin muuttunut vähempiarvoiseksi tai "heikommaksi" ystävyydeksi? Oliko se ystävyyttä lainkaan, jos kommunikointi yksipuolistuu ja latistuu näin? Onko internet-ystävyys vain jonkinlaista turruttavaa harhaa: olemme toisillemme bittejä, poissaolevasti ja silloin tällöin läsnä.

Verkkoaika on pakottanut meidät määrittelemään ystävyyttä ja sosiaalisuutta uudelleen. Pidämme yllä kenties jotain ideaalia virtuaaliystävyyden ihannetta, jossa ihmisen ei enää tarvitse kohdata toista ihmistä, vaan ystävyyden säiettä kannattelee sähkö ja bittiavaruuteen rakennettu sähköinen tila. Ehkä sitä pidetään ihanteellisenakin, kun ihmiset eivät ole riippuvaisia toisistaan ja läsnäolosta.

Ainakin nuorilla sosiaalinen status määräytyy sen mukaan, kuinka paljon meselistalla on nimiä. 100 kaveria ei ole mitenkään ihmeellistä. Japanilaisilla tytöillä on jonkun tutkimuksen mukaan parisataa numeroa kännykässään. Niitä on varmasti mukava esitellä: "Näin paljon minulla on ystäviä". Aikuisen ei ole vaikea päättää (vai onko sittenkin?), onko tärkeämpää se, että pääsee kerran viikossa ystävän kanssa kahville/baariin vai että onko kotikoneella kymmen- ellei satapäinen puolituttujen armeija, joiden kanssa voi vaihtaa pinnalliset kuulumiset. Kumpi on tärkeämpää nuorelle? Kumpaan yhteiskunta kannustaa meitä?